En haluaisi puhua uudenvuodenlupauksista, mutta vuoden alkaessa oli mielessä muutamia asioita, joita tähän vuoteeni toivoin. Yksi iso asia - yhteinen molemmille meidän katon alla asuville - oli halu jaksaa tänä vuonna paremmin.
Enemmän unta, hyvää ruokaa, sopivasti liikuntaa ja tiukempi ote vapaa-ajasta kiinni pitämiseen. Toki on myös ihanaa tehdä kaikkea, mennä kaikkialle ja nähdä kaikkia, mutta aina ei vaan voi. Parasta olisi, jos osaisi suunnitella menonsa omien resurssiensa mukaan. Ei sopisi menoja ja tapahtumia sellaisille viikoille ja viikonlopuille, jolloin ennemmin vain olisi tekemättä mitään.
Jotenkin se vain on helpommin sanottu kuin tehty. Tai ehkä sitä vain luulee jaksavansa enemmän kuin oikeasti sitten jaksaakaan. Bileet, tapahtumat, projektit ja reissut tuntuvat huikeille ideoille, kun niitä suunniteelee. Kun päivä sitten oikeasti koittaakin niin huomaa, että koko viikkohan on ollut jo muutenkin täynnä tapahtumia, projekteja ja velvollisuuksia. Ja niin aiemmin kiva bileidea onkin vain yksi velvollisuus lisää listan jatkoksi.
Varsinkin, silloin, kun on mennyt suunnittelemaan jo seuraavia bileitä pienessä skumppahiprakassa uudenvuoden aattona...
Tällä viikolla mulle kävi niin, että olin sopinut ystäväni kanssa meneväni torstai-iltana Oodin Harry Potter-iltaan. Sehän oli kuin luotu meille Potterpäille ja olin jo ennalta tihkunut intoa, kun pääsisin väläyttelemään Harry Potter-knoppitietoa visassa. Aioin ottaa taikasauvanikin mukaan!
Ja sitten tuli torstai. Oli mennyt pari edellistä viikkoa sekä kyläilijöitä majoittaen, että itse kyläillen. Ja tämä alkuviikko erittäin intensiivisesti opiskellen. Lisäksi oli ollut normaalisti töitä ja pari muuta projektia vielä kaupan päälle. Kalenterissa oli torstaille ennen Oodia graduohjaus ja iltapäivä töissä eikä mulla ollut yhtään ylimääräistä energiaa. Sen tajusin heti, kun olin pillahtanut lohduttomaan itkuun kesken gradun ohjaustapaamisen.
Joten ei auttanut muu kuin rohkaistua laittamaan ystävälleni viestiä, että en jaksa. Ja se ei muuten ollut helppo päätös tehdä. En todellakaan mielelläni peru mitään tai kieltäydy alkujakaan huonon syyn varjolla. Jos olen jotain luvannut niin se pitää. Ellei eteen tule joku oikea este, kuten sairastuminen. Tunnustan, että olen tässä mielessä vähän turhankin tunnollinen.
Toisinaan mietin, että mitä jos vain sanon tulleeni kipeäksi. Tai sanon, että Jonilla on joku hätätilanne. Tai joku on kaivannut akuutisti lastenvahtia. Kaikki syitä, joiden oikeasti tapahtuessa olen myös joskus joitain juttuja perunut. Mutta mitä tehdä, kun en halua valehdella, mutta en haluaisi myöskään tunnustaa, etten jaksa?
Normaalisti silloin vain menen. Ja olen sen jälkeen vielä enemmän uupunut.
Mutta tällä viikolla otin itseäni niskasta kiinni ja sanoin, etten kertakaikkiaan jaksa. Ja tiedättekö mitä? Ei käynyt kuinkaan! En saanut vastaukseksi suuttumusta tai pettymystä. Päin vastoin, sain ymmärrystä ja myötätuntoa. Ja kaiken lisäksi ystävänikin oli pohtinut jaksamistaan orastavan flunssan takia.
Tällainen pohdiskelu on varmaan monille ihan absurdia. Tiedän itsekin paljon ihmisiä, jotka tekevät just niin kuin haluavat ja menevät tasan silloin kuin jaksavat. Ja suunnittelevat elämänsä alun alkaen kinjärkevämmin. Mutta mulle se vaatii edelleen työtä ja opettelua. Sekä omien rajojen asettaminen sille, mitä ylipäänsä uskon jaksavani että sen tunnustaminen silloin, kun en vain jaksa.
Pohdin tuota rehellistä perumista paljonkin ennen ja jälkeen sen tekemisen. Olisiko kohteliaampaa vain valehdella joku tekosyy? Olisiko kohteliaampaa vain mennä kuitenkin? Mutta ei kyllä olisi. Itse ainakin tulin siihen tulokseen, että itse arvostaisin eniten ihan puhdasta rehellisyyttä. Kyllä mulle ainakin voi sanoa suoraan silloin, kun ei jaksa. Ja eihän kukaan ole edes kovin hyvää seuraa silloin, kun olisi mieluummin jossain muualla. Joten päätin tehdä niin kuin haluaisin itselleni tehtävän. Rohkaistuin perumaan ja olin rehellinen syystä.
Siksipä tuleva viikonloppu on omistettu vain ja ainoastaan levolle. Aikaisin nukkumaan, myöhään ylös. Vain asioita, jotka oikeasti lataavat akkuja. Ja toivon sitä samaa myös sun viikonloppuun!
Olisi kiva kuulla teidän kommentteja aiheesta. Onko sulle helppoa perua sovittuja menoja? Onko sulle vaikeaa tunnustaa, että nyt en kyllä jaksa? Ja miten sinä teet silloin, kun joudut jotain perumaan? Oletko rehellinen, vaikka se nolottaisi vai onko valkoinen valhe sinusta parempi vaihtoehto?
Ps. Postauksen kuvat eivät ole tältä viikolta vaan vanhoja kuvia yhdestä työasulempparistani eli kuvissa näkyvä hymy on kyllä ihan aito!
